Esityksistä on kohta kulunut viikko. Ajattelin vähän katsoa taaksepäin koko tätä hommaa henkilökohtaiselta tasolta. Valtaosa soluista kehossani toivoo, että esityksiä olisi vielä jäljellä. Keitosta on kaikkea muuta kuin lihat loppu. Viimeisen esityksen rentous on viimeisimpänä mielessä, ja sitä fiilistä kelpaakin kelailla taaksepäin.
Jokaisen esityksen jälkeen fiilis oli hieman erilainen. Ensi-ilta
jännitti yllättävän vähän, toinen esitys sitäkin enemmän. Kolmannessa
esityksessä rentous alkoi vallata, ja neljäs eli viimeinen, oli jo vaarassa
mennä rentoudessaan hieman ylikin. Jokaisesta esityksestä halusin pitää jotain,
ja jokaisesta esityksestä halusin parantaa jotain. Toisen esityksen jälkeen
minulla oli sellainen olo, etten antanut itsestäni sataa prosenttia lavalla.
Vihasin sitä tunnetta. Kolmannen esityksen alku jännitti ehkä eniten juuri
edellä mainitusta syystä, mutta rentous ja ilo löytyivät nopeasti. Siitä, ja
esitykseen liittyvästä yleisestä ilosta on suuri kiittäminen ihmisiä verhon
takana. Oli hienoa tanssia kanssanne näkymättömissä mitä typerimmin omaa vuoroa
odotellessa. Oli hienoa tulla omasta kohtauksesta hieman miettien, meniköhän se
nyt ihan niin kuin piti, ja saada vastaukseksi hilpeä ylävitonen.
Suurkiitos kaikille yleisön jäsenille. Teidän reaktioitanne
oli mahtava seurata. Jokainen kattaus oli erilainen, ja jokainen nauru tuli
positiivisena yllätyksenä. Jokainen kohtaus tuntui yleisön ansiosta aina
tuoreelta ja uudelta. Joskus on mahtava huomata, että kohtaus jonka itse on
unohtanut jo sisältävän vitsin, saakin yleisön räjähtämään. Oli muutaman kerran
haastavaa pitää pokkaa lavalla. Yleisön antama energia kantaa pitkälle, jos ei
loputtomiin. Kun heti alussa jostain valojen seasta erottaa muutaman hymyilevän
kasvon seuraavan esitystä, jaksaisi esityksiä vetää vaikka viisitoista kertaa
samaan hengenvetoon. Kaikki se myöhäisissä ja ylimääräisissä harjoituksissa
sojottaminen unohtuu. Kaikki se kohtauksien uudelleen ja uudelleen hiomisen
’tuska’ unohtuu. Kaikki käsikirjoitukseen upotetut tunnit unohtuvat.
Tässä ollaan nyt, heitä varten.
Jos joskus pohdinkin, että kuinkahan teatterin käy, kun
keväällä ja syksyllä tutut kuviot kellahtavat päälaelleen, ja vastuu
vetämisestä siirtyy muille, en pohdi enää. Projektin jälkitiloissa,
innostuspäissäni päätin, että otan vaikka henkilökohtaisesti teatterin
reppuselkään, jos kukaan muu ei sitä tee. Kun Ainosalissa nauru kimpoili
tolpista vapautuneesti pitkien harjoitusten jälkeen, pohdin, että tätä jengiä
ei voi lopettaa, vaikka välilevyt pullistuisivat. Ilokseni omaa terveyttä ei
kuitenkaan tarvitse yksin uhrata, vaan fiilis oli koskettanut muitakin jäseniä,
ja tulevaisuus näyttää tällä hetkellä mielestäni erittäin valoisalta.
Kaikki tämä nostaa suupieleni vakaasti ylöspäin.
Yritin välttää tekstissä parhaani mukaan latteuksia ja
pehmeyksiä, mutta kuten ehkä huomaatte, en siihen täysin kyennyt. Mitä kirjoitin, kirjoitin
rehellisesti. Lisääkin olisin voinut, mutta eihän sellaista jaarittelua kukaan
jaksa lukea.
En aio lopuksi todeta, että olette minulle tärkeitä ja että
olen teistä ikuisesti kiitollinen, vaan aion lainata ystäväni isää, joka totesi
seuraavat viisaat sanat rakkaan poikansa muuttaessa ensi kertaa pois kotoa.
Älkää juoko tinneriä.
-Janne
